MUURATSALON LUONTOPOLKU
Polun varrella on 11 pääasiassa Muuratsalon luonnosta kertovaa numeroitua rastia, joista ensimmäinen on Paljaspään laella. Reitin kulku ja rastien paikat käyvät ilmi oheisesta kartasta. Polku on merkitty puiden oksiin solmituin punaisin nauhamerkein. Reitin jyrkimmissä käännöksissä on kulkusuunnan ilmaisevat nuolimerkinnät.
Polku muodostaa noin 2 kilometrin pituisen lenkin, jonka suositeltava kiertosuunta on myötäpäivään. Voit halutessasi jakaa lenkin kahteen osaan käyttämällä rastien 5 ja 6 puolivälistä lähtevää yhdyspolkua. Polku kulkee pääosin kuivalla maalla, joten ainakin kuivalla kesäsäällä sen voi kiertää vaikkapa lenkkikengissä.
Muuratsalon luontopolun on suunnitellut ja toteuttanut Muuramen-Säynätsalon ympäristöyhdistys vuonna 1992.
2. KALLIOMÄNNIKKÖ
Paikoilla, missä peruskallion päällä oleva maakerros on hyvin ohut tai paikoitellen kokonaan puuttuu, kuten tällä paikalla, on ravinteita ja ajoittain myös vettä niukasti tarjolla kasvien käytettäväksi. Siksi kasvillisuus on niukkaa ja vähälajista ja puiden kasvu hidasta. Pienestä koostaan huolimatta ovat edessäsi näkyvät männyt iäkkäitä. Kalliomänniköt ovat helppokulkuisina hyvää retkeilymaastoa, mutta niiden kasvillisuus kestää kulutusta huonosti. Kalliopinnasta aluskasvillisuus irtoaa helposti ja kasvillisuuden uusiutuminen on hidasta. Kulkekaamme siis tällaisilla paikoilla valmiita polkuja pitkin!
Muutamat yksilöt Keski-Suomen 70-250 000:n yksilön välillä vaihtelevasta teerikannasta ovat valinneet Muuratsalon saaren soidin- ja pesimäalueekseen. Tyypillisiä teerien soidinpaikkoja ovat avosuot, pellot ja rantakalliot. Usein teeret soivat järven jäällä, mutta joutuvat kevään edistyessä siirtymään rannan läheisyydessä sijaitseviin metsiin. Sopivimpia paikkoja ovat tuolloin avoimet kalliomänniköt. Kalliolle jääneet jätökset paljastavat tämänkin kalliomännikön teerien soidinpaikaksi. Teerien soidin alkaa keskimäärin huhtikuun alussa ja jatkuu vähitellen hiljenevänä aina kesäkurm puoliväliin saakka. Kiihkeimmillään soidin on tavallisesti toukokuun alussa.
3. KALLIOSEINÄMÄ
Jyrkät, jopa pystysuorat kallioseinämät ovat olennainen osa Muuratsalon luontoa. Ne ovat kiinnostavia paitsi geologisesti eli syntynsä puolesta myös kasvitieteellisesti. Useimmat niistä ovat syntyneet maan kivikuoren liikunnoissa, joissa halkeaman eli murroskohdan eri puolilla olevat lohkot ovat siirtyneet toisiinsa nähden pystysuorassa suunnassa.
Suomen peruskallion yleisimmät kivilajit ovat graniitti ja gneissi. Graniitti halkeilee usein suoraviivaisesti. Muuratsalon graniitti on monin paikoin ns. porfyyristä graniittia. Siinä on plagioklaasiksi kutsuttua maasälpäainesta ”sokeripalamaisina” vaaleina rakeina, kuten reitin varrella monin paikoin voi havaita.
Jyrkimmätkään kallioseinämät eivät ole kasvittomia. Tälläkin kallioseinämällä kasvaa useita jäkälä- ja sammallajeja. Kalliopinnat ovat lähes kauttaaltaan rupijäkälien peittämiä. Paikoin ovat kookkaammat karvejäkälät vallanneet tilaa. Jyrkillä kivipinnoilla viihtyy kiharainen omenasammal. Paikan erikoisuus on Keski-Suomessa harvinainen keuhkojäkälä. Kallioseinämän halkeamista esiin pistävä saniainen on kallioimarre. Makealle maistuvan maavartensa vuoksi sitä on kutsuttu ”kivenimeläksi”.
4. PURONVARSILEHTO
Lehdot ovat vähäinen osa havumetsävyöhykkeen metsäkasvillisuutta; niiden osuus Suomen kasvullisesta metsäalasta on alle 1 %. Lehto eroaa kangasmetsästä maan ravinteisuuden suhteen vaateliaan ruoho- ja heinäkasvilajiston esiintymisen perusteella. Olennaisin ero lehdon ja kangasmetsän välillä on kuitenkin maaperän rakenteessa. Kangasmetsille luonteenomaista kerroksellista maannosta ja sen hapanta kangashumuskerrosta ei lehdoista tapaa. Lehdon maaperä on tyypillisimmillään runsasravinteista, vain lievästi hapanta (pH 6-7) lehtomultaa.
Lehtokasvillisuus voidaan ensisijaisesti maaperän kosteusasteeseen perustuen luokitella kolmeen ryhmään: kuivat, tuoreet ja kosteat lehdot. Kukin ryhmä voidaan edelleen jakaa ravinteisuudeltaan erilaisiin tyyppeihin. Useimmat Keski-Suomen lehdoista, kuten myös edessäsi näkyvä kosteiden lehtojen ryhmään lukeutuva ”Kärppäkiven lehto”, sijaitsevat purojen varsilla. Kärppäkiven lehdossa kasvillisuuden kenttäkerrosta keskikesällä hallitsevien suurten saniaisten (hiirenporras, kotkansiipi, metsäalvejuuri) perusteella lehdon vallitseva kasvillisuustyyppi on saniaistyyppi. Kärppäkiven lehto on ainoa luonnonsuojelualue Säynätsalossa. Lehto on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla Keski-Suomen lääninhallituksen päätöksellä 4.10.1982. Suojelualueen pinta-ala on 0.5 hehtaaria. Itse lehtokasvillisuusesiintymä on suojelualuetta selvästi laajempi. Lehto on nimetty lähellä sijaitsevan, luonnonmuistomerkkinä v. 1975 rauhoitetun Kärppäkiven mukaan.
Kärppäkiven lehto on lähteestä alkunsa saavan puron varrelle kehittynyt rehevä saniaislehto. Vaateliaita kasvilajeja esiintyy kasvillisuuden kaikissa kerroksissa: puustossa metsälehmus, pensaskerroksessa koiranheisi, lehtokuusama ja näsiä sekä kenttäkerroksessa mm. mustakonnanmarja, lehto-orvokki ja tesma.
K-8:n lääninhallituksen antamien rauhoitusmääräysten mukaisesti Kärppäkiven lehdon
luonnonsuojelualueella on kiellettyä ”kaikenlainen maaperän, kasvillisuuden ja eläimistön vahingoittaminen sekä rakentaminen ja muu luontoa ja maisemakuvaa muuttava toiminta lukuun ottamatta arvokkaan lehtokasvillisuuden säilymisen kannalta mahdollisesti tarvittavaa varovaista varjostavan puuston poistoa lääninhallituksen valvonnassa”.
Kotkansiipi on kosteiden puronvarsilehtojen tyyppilaji. Muiden saniaiskasvien tavoin se on itiökasvi. Kotkan siivellä itiöt eivät kehity lehtien ala pinnalla sijaitsevissa itiöpesäkkeissä kuten muilla Suomessa tavattavilla samallajeilla, vaan vihreiden kasvulehtien muodostaman lehtiruusukkeen keskelle kasvissa ruskeissa itiöpesäkelehdissä.
5. METSÄMAAN MAAPERÄELÄIMISTÖ
Maaperäeläimet ovat tärkeitä eloperäisen aineksen hajotuksessa ja siihen sitoutuneiden ravinteiden vapauttamisessa uudelleen kasvien käyttöön. Osaksi eläimet vapauttavat ravinteita syömällä itse kuollutta kasvimassaa. Ravinteiden vapautumisen kannalta merkittävämpää on kuitenkin se, että eläimet käyttävät ravinnokseen pääasiassa maaperän bakteereita ja sieniä, jotka viimekädessä vastaavat ravinteiden vapauttamisesta.
Hajottajaeliöt (eläimet+mikrobit=bakteerit ja sienet) vapauttavat kuolleesta kasvimassasta ravinteita tasaisesti kasvien käyttöön. Hajoamisen välituotteena syntyy maan kunnon kannalta tärkeää humusta. Suurimmilla maaperäeläimillä, kuten lieroilla, on huomattava merkitys myös maan mururakenteen muodostuksessa ja maan kuohkeuttajana.
Tällä paikalla vallitsevan rehevän kangasmetsän maaperässä voi elää neliömetrillä keskimäärin 30 lieroa, 30000 pienempää änkyrimatoa, 50000 hyppyhäntäistä, 250000 punkkia sekä silmälle näkymättömiä sukkulamatoja ainakin 2 miljoonaa. Näiden lisäksi neliömetrin alalla elää miljoonia alkueläimiä sekä yhteen laskien muutama sata kovakuoriaista, hämähäkkiä ja hyönteistoukkaa.
6. KALLIOKASVILLISUUS
Eräs Pohjois-Päijänteen rantoja reunustavien vuorten luonteenomainen piirre on kalliopaljastumien runsaus. Valtaosa siemenkasveista ei siedä kalliopintojen ääreviä olosuhteita, minkä seurauksena kalliokasvillisuus on vähäistä ja tavallisesti lajistoltaan niukkaa. Vain eräät jäkälät ja sammalet kykenevät kiinnittymään suoraan kalliopintaan, sen sijaan kaikki siemenkasvit tarvitsevat irtainta maata juurtumisalustakseen.
Muuratsalossa ehyiden kalliopintojen jäkälälajiston muodostavat pääasiassa tummat napajäkälät ja näitä vaaleammat karvejäkälät, jotka kasvavat aivan kalliopinnan myötäisesti sekä pystykasvuiset poronjäkälät (harmaa-, valko- ja palleroporonjäkälä). Sammallajisto koostuu pääasiassa karsta- ja kivisammalista. Tavallisimpia koloihin ja kalliopainaumiin kertyneen irtaimen maan varassa kasvavia putkilokasveja ovat valkokukkainen kalliokohokki, kissankäpälä ja lampaannata.
Muuratsalon eteläpäässä, Lullinvuoren etelärinteen kallioalueella esiintyy muutamia harvinaisia kalliokasveja. Paikan harvinaisin kasvilaji on vuorimunkki, joka Muuratsalossa kasvaa esiintymisalueensa pohjoisrajalla. Muita Lullinvuoressa tavattavia kalliokasveja ovat vahamaksaruoho, tunturiheinänä tunnettu pahtanurmikka, punakukkainen mäkitervakko ja hento haisukurjenpolvi. Kallionraoissa kasvaa harvinainen tummaraunioinen.
7. SIIRTOLOHKARE SILOKALLIOLLA
Jääkausi päättyi Suomessa n. 10 000 vuotta sitten. Luoteesta kaakkoon kulkenut mannerjää oli kuin raapi, joka voimakkaasti kulutti maa- ja kallioperää. Samalla jää raivasi puhtaaksi kallioperässä olevia murroslinjoja, jotka nykyisin ovat pitkänomaisia järvialtaita. Päijänne on tällaisista altaista erinomainen esimerkki.
Jään alapintaan juuttuneet kivet kuluttivat kallioita ja piirsivät niiden pintaan kulkusuunnan kertovia selviä uurteita. Jää kuljetti mukanaan pitkiäkin matkoja peruskalliosta irrottamiaan kiviä, usein valtavan kokoisia siirtolohkareita eli hiidenkiviä. Suomesta kulkeutuneita lohkareita on tavattu jopa Itämeren eteläpuolelta asti.
Tällä paikalla näkyvät siirtolohkareet eivät suinkaan ole Muuratsalon suurimpia. Tuntenet esim. luonnonmuistomerkkinä rauhoitetun Kärppäkiven ja Pajukannan luona tien varressa olevan valtavan lohkareen.
8. PUOLUKKA.TYYPIN METSÄ
Kasvillisuus on kasvupaikan ominaisuuksien kuvastin. Metsäkasvillisuus määräytyy kasvupaikkatekijöiden (valo, lämpötila, kosteus, maaperä) perusteella. Suomessa käytössä olevassa metsätyyppijärjestelmässä metsät karkeasti ryhmitellään kolmeen päätyyppiin: kuivat kangasmetsät, tuoreet kangasmetsät ja lehdot. Suomessa metsätyypit on nimetty jonkin kenttäkerroksen valtalajin perusteella (esim. kanerva-, mustikka- ja puolukkatyyppi), mutta varsinaisesti metsätyyppi määräytyy koko kasvillisuuden perusteella.
Puolukkatyypin metsässä valtapuu on mänty, mutta muitakin puulajeja voi esiintyä. Kasvillisuuden kenttäkerrosta hallitsevat varvut, etenkin mustikka ja puolukka. Suurimmat mustikkasadot Suomessa saadaan puolukkatyypin metsästä. Mustikan runsaudesta huolimatta puolukkatyypin metsää ei pidä sekoittaa mustikkatyypin metsään. Mustikkatyypillä puuston valtalaji on kuusi. Ruohoja ja heiniä on puolukkatyypin metsässä niukasti, mutta kuitenkin enemmän kuin puolukkatyyppiä karummalla kanervatyypillä. Seinäsammal ja kangaskynsisammal ovat puolukkatyypin metsässä pohjakerroksen valtalajit.
9. KELO
Kelo syntyy havupuun kuollessa hitaasti pystyyn. Pohjois-Suomessa ankara ilmasto nopeuttaa keloutumista. Etelä-Suomessa metsät yleensä uudistetaan ennen kuin vuosikymmeniä kestävä keloutuminen ehtii tapahtua. Keloutunut puuaines on kovaa, joten keloja ei pidä sotkea lahoutumisen kautta syntyneisiin kuolleisiin puihin.
Keloutuvassa puussa asustaa tavallisesti paljon eri kehitysvaiheessa olevia hyönteisiä, joita linnut, varsinkin tikat, käyttävät ravinnokseen. Tikat käyttävät kelopuita myös ”rumpuina” viestittäessään elinpiiriensä eli reviiriensä rajoja lajikumppaneilleen. Joskus kelossa voi nähdä useita tikkojen kaivamia koloja, joita muutkin lintulajit käyttävät pesäkoloinaan.
Kestävyyteensä ja esteettisiin arvoihinsa perustuen kelopuu on kysyttyä vaikkakin kallista rakennuspuuta. Varsinkin PohjoisSuomessa keloutumista on pyritty nopeuttamaan kuorimalla elävän havupuun ympärille kaarnaton rengas. Kolopesijöiden asuntopulan ja kelojen maisema-arvon ymmärtävä, luontoa arvostava kulkija jättää kelon mieluimmin pystyyn.
9. KATAJA
Jo katajan tieteellisen nimen jälkiosa (Juniperus communis) viittaa sen yleisyyteen. Se pystyy kasvamaan monenlaisilla paikoilla ja sitä tavataan ulkosaariston kallioisilta luodoilta aina Lapin tuntureille saakka. Kataja on nk. kaksikotinen kasvi, jonka emiyksilöissä on samanaikaisesti sekä kypsiä sinisiä että raakoja vihreitä marjoja. Marjat, jotka oikeastaan ovat käpyjä, kypsyvät kolmantena vuonna.
Katajan ulkomuoto vaihtelee suuresti. Tavallisimmin se haaroo tyvestä alkaen epäsäännölliseksi pensaaksi, jolla ei ole selvää runkoa. Aurinkoisilla kasvupaikoilla kataja saattaa kehittyä sukulaistaan sypressiä muistuttavaksi kartiomaiseksi puuksi. Tällaiset nk. pylväskatajat ovat Suomessa osittain rauhoitettuja. Lain mukaan ”Puumaisen tai pylväsmäisen katajan ottaminen koristepuuna tai -oksana kaupan pitämistä varten samoin kuin niiden koristepuuna tai -oksana kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kielletty”.
Kataja on kasvilaji, jota on aikojen kuluessa osattu käyttää monin tavoin hyödyksi. Katajan marjat sopivat mausteeksi ruokiin ja juomiin. Katajan savusta saavat monet ruuat herkullisen maun. Sitkeistä puuosista voi valmistaa monenlaisia koriste- ja tarve-esineitä. Voimajohtolinjoilla katajaa suositaan mataluutensa vuoksi.
10. METSÄKASVILLISUUDEN SUKKESSIO
Metsänhakkuun, joskus myös metsäpalon tai tuulituhon jälkeen käynnistyvää, useita kymmeniä vuosia kestävää metsäkasvillisuuden kehitystä takaisin kohti tukkipuita kasvavaa metsää kutsutaan metsän sukkessioksi. Yleisesti sukkessiolla tarkoitetaan ajan suhteen tapahtuvia muutoksia kasvilajistossa ja lajien määräsuhteissa. Rastitaulun takana näkyvässä metsässä sukkessio on vielä alkuvaiheessa; kasvillisuus on kehittynyt nykyiseen asuunsa 1970-luvun puolivälissä tapahtuneen avohakkuun jälkeen.
Aivan sukkession alkuvaiheessa puuston varjostusta huonosti sietävät ja/tai ravinteisuuden suhteen vaateliaat kenttäkerroksen kasvilajit kuten kapealehtinen metsälauha, leveälehtinen metsäkastikka, maitohorsma ja vadelma runsastuvat. Aluksi heinien ja ruohojen suojassa kehittyneet puiden taimet kasvavat muutamassa vuodessa varjostamaan aluskasvillisuutta, joka alkaa pian taantua ja osittain korvautua varjostusta paremmin sietävillä lajeilla. Havupuita nopeampikasvuiset lepät ja koivut, kuten mm. edessä näkyvällä metsänuudistusalalla, ovat aluksi matalan puustokerroksen valtiaita. Ajan myötä alikasvoksena kehittyneet havupuut voittavat yhä enemmän tilaa lehtipuilta. Talousmetsissä havupuiden asemaa usein parannetaan lehtipuita poistamalla. Yli sadan vuoden mittaisen sukkesiokehityksen lopputuloksena on paikasta riippuen mänty- tai kuusimetsä, jonka kasvilajisto on jokseenkin muuttumaton.
11. METSÄMAAN SOISTUMINEN
Jopa kuivissa kalliomänniköissä voi tavata pienialaisia rahkasammalten ja suovarpujen muodostamia laikkuja. Suokasvien esiintymisen tekee mahdolliseksi kalliokuoppiin varastoituva vesi. Pienet suokasvillisuuden luonnehtimat laikut voivat toimia laaja-alaisempaan soistumaan johtavan kehityksen alkupesäkkeinä. Rahkasammalten ja muidenkin kasvien kuolleista, vain osittain hajonneista osista muodostuu hitaasti turvetta. Rahkasammalpeitteen kasvaessa yhä paksummaksi turpeen happamuus ja vedensitomiskyky lisääntyvät happipitoisuuden samalla aletessa. Tällaisiin olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet suokasvit perivät ajan myötä voiton kilpailussa metsäkasveja vastaan.
Suomessa tavattavista 37 rahkasammallajista valtaosa esiintyy ainoastaan soilla. Varsinkin punasävyistä kangasrahkasammalta voi löytää myös kangasmetsien kalliopainanteista. Rahkasammalet kasvavat vuosittain pituutta verson yläosasta tyviosan samanaikaisesti lahotessa. Rahkasammalilla on lehtiä sekä varrella että haaroilla. Lehtien solukko muodostuu suurionteloisista, vettä varastoivista lehtivihreättömistä rahkasoluista ja pienemmistä lehtivihreällisistä soluista.