Paljaspään luontopolku piristyy

Paljaspään luontopolku piristyy
– pysäköinti ei saisi aiheuttaa ongelmia

Muuratsalon luontopolun on suunnitellut ja toteuttanut Muuramen-Säynätsalon ympäristöyhdistys
vuonna 1992. Nyt uudelleen nimettyä Paljaspään luontopolkua kunnostetaan talkoovoimin.

Polku muodostaa noin kahden kilometrin pituisen lenkin, jonka suositeltava kiertosuunta on myötäpäivään. Polku kulkee pääosin kuivalla maalla, joten
ainakin kesäsäällä sen voi kiertää vaikkapa lenkkikengissä. Polulla ei kuitenkaan ole, eikä ole tulossa, varsinaista kunnossapitoa. Maanomistajan lupa on kuitenkin hankittu ja polun merkinnät ja opasteet tullaan uusimaan. Kaupunki on luvannut avustusta mm. opasteisiin parkkialueilta polulle.

Puuharyhmän ja kaupungin tavoitteena on merkitä pysäköintialueet siten, että polun lähiasukkaille ei koidu
haittaa mahdollisesti lisääntyvistä kävijämääristä. Opastauluja odotellessa parkkipaikalta voi suunnistaa polulle
oheisen karttaluonnoksen avulla. 

Polku on nyt merkitty maastossa keltaisilla nuolilla ja merkinnöillä. Tietoa luonnosta ja sen ilmiöistä esittelevät opastaulut valmistuvat kevään edetessä
talkootyönä ja niitä tullaan julkaisemaan ennakkoon myös Säykki-lehdessä.

LISÄTIETOJA Marja Kupari, 040 5335631,
marja.kupari@kotivihrea.fi

Vuoden 1992 rastiselosteiden tekstit

MUURATSALON LUONTOPOLKU

Polun varrella on 11 pääasiassa Muuratsalon luonnosta kertovaa numeroitua rastia, joista ensimmäinen on Paljaspään laella. Reitin kulku ja rastien paikat käyvät ilmi oheisesta kartasta. Polku on merkitty puiden oksiin solmituin punaisin nauhamerkein. Reitin jyrkimmissä käännöksissä on kulkusuunnan ilmaisevat nuolimerkinnät.

Polku muodostaa noin 2 kilometrin pituisen lenkin, jonka suositeltava kiertosuunta on myötäpäivään. Voit halutessasi jakaa lenkin kahteen osaan käyttämällä rastien 5 ja 6 puolivälistä lähtevää yhdyspolkua. Polku kulkee pääosin kuivalla maalla, joten ainakin kuivalla kesäsäällä sen voi kiertää vaikkapa lenkkikengissä.

Muuratsalon luontopolun on suunnitellut ja toteuttanut Muuramen-Säynätsalon ympäristöyhdistys vuonna 1992.

2.                   KALLIOMÄNNIKKÖ

Paikoilla, missä peruskallion päällä oleva maakerros on hyvin ohut tai paikoitellen kokonaan puuttuu, kuten tällä paikalla, on ravinteita ja ajoittain myös vettä niukasti tarjolla kasvien käytettäväksi. Siksi kasvillisuus on niukkaa ja vähälajista ja puiden kasvu hidasta. Pienestä koostaan huolimatta ovat edessäsi näkyvät männyt iäkkäitä. Kalliomänniköt ovat helppokulkuisina hyvää retkeilymaastoa, mutta niiden kasvillisuus kestää kulutusta huonosti. Kalliopinnasta aluskasvillisuus irtoaa helposti ja kasvillisuuden uusiutuminen on hidasta. Kulkekaamme siis tällaisilla paikoilla valmiita polkuja pitkin!

Muutamat yksilöt Keski-Suomen 70-250 000:n yksilön välillä vaihtelevasta teerikannasta ovat valinneet Muuratsalon saaren soidin- ja pesimäalueekseen. Tyypillisiä teerien soidinpaikkoja ovat avosuot, pellot ja rantakalliot. Usein teeret soivat järven jäällä, mutta joutuvat kevään edistyessä siirtymään rannan läheisyydessä sijaitseviin metsiin. Sopivimpia paikkoja ovat tuolloin avoimet kalliomänniköt. Kalliolle jääneet jätökset paljastavat tämänkin kalliomännikön teerien soidinpaikaksi. Teerien soidin alkaa keskimäärin huhtikuun alussa ja jatkuu vähitellen hiljenevänä aina kesäkurm puoliväliin saakka. Kiihkeimmillään soidin on tavallisesti toukokuun alussa.

3.                   KALLIOSEINÄMÄ

Jyrkät, jopa pystysuorat kallioseinämät ovat olennainen osa Muuratsalon luontoa. Ne ovat kiinnostavia paitsi geologisesti eli syntynsä puolesta myös kasvitieteellisesti. Useimmat niistä ovat syntyneet maan kivikuoren liikunnoissa, joissa halkeaman eli murroskohdan eri puolilla olevat lohkot ovat siirtyneet toisiinsa nähden pystysuorassa suunnassa.

Suomen peruskallion yleisimmät kivilajit ovat graniitti ja gneissi. Graniitti halkeilee usein suoraviivaisesti. Muuratsalon graniitti on monin paikoin ns. porfyyristä graniittia. Siinä on plagioklaasiksi kutsuttua maasälpäainesta ”sokeripalamaisina” vaaleina rakeina, kuten reitin varrella monin paikoin voi havaita.

Jyrkimmätkään kallioseinämät eivät ole kasvittomia. Tälläkin kallioseinämällä kasvaa useita jäkälä- ja sammallajeja. Kalliopinnat ovat lähes kauttaaltaan rupijäkälien peittämiä. Paikoin ovat kookkaammat karvejäkälät vallanneet tilaa. Jyrkillä kivipinnoilla viihtyy kiharainen omenasammal. Paikan erikoisuus on Keski-Suomessa harvinainen keuhkojäkälä. Kallioseinämän halkeamista esiin pistävä saniainen on kallioimarre. Makealle maistuvan maavartensa vuoksi sitä on kutsuttu ”kivenimeläksi”.

4.                   PURONVARSILEHTO

Lehdot ovat vähäinen osa havumetsävyöhykkeen metsäkasvillisuutta; niiden osuus Suomen kasvullisesta metsäalasta on alle 1 %. Lehto eroaa kangasmetsästä maan ravinteisuuden suhteen vaateliaan ruoho- ja heinäkasvilajiston esiintymisen perusteella. Olennaisin ero lehdon ja kangasmetsän välillä on kuitenkin maaperän rakenteessa. Kangasmetsille luonteenomaista kerroksellista maannosta ja sen hapanta kangashumuskerrosta ei lehdoista tapaa. Lehdon maaperä on tyypillisimmillään runsasravinteista, vain lievästi hapanta (pH 6-7) lehtomultaa.

Lehtokasvillisuus voidaan ensisijaisesti maaperän kosteusasteeseen perustuen luokitella kolmeen ryhmään: kuivat, tuoreet ja kosteat lehdot. Kukin ryhmä voidaan edelleen jakaa ravinteisuudeltaan erilaisiin tyyppeihin. Useimmat Keski-Suomen lehdoista, kuten myös edessäsi näkyvä kosteiden lehtojen ryhmään lukeutuva ”Kärppäkiven lehto”, sijaitsevat purojen varsilla. Kärppäkiven lehdossa kasvillisuuden kenttäkerrosta keskikesällä hallitsevien suurten saniaisten (hiirenporras, kotkansiipi, metsäalvejuuri) perusteella lehdon vallitseva kasvillisuustyyppi on saniaistyyppi. Kärppäkiven lehto on ainoa luonnonsuojelualue Säynätsalossa. Lehto on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla Keski-Suomen lääninhallituksen päätöksellä 4.10.1982. Suojelualueen pinta-ala on 0.5 hehtaaria. Itse lehtokasvillisuusesiintymä on suojelualuetta selvästi laajempi. Lehto on nimetty lähellä sijaitsevan, luonnonmuistomerkkinä v. 1975 rauhoitetun Kärppäkiven mukaan.

Kärppäkiven lehto on lähteestä alkunsa saavan puron varrelle kehittynyt rehevä saniaislehto. Vaateliaita kasvilajeja esiintyy kasvillisuuden kaikissa kerroksissa: puustossa metsälehmus, pensaskerroksessa koiranheisi, lehtokuusama ja näsiä sekä kenttäkerroksessa mm. mustakonnanmarja, lehto-orvokki ja tesma.

K-8:n lääninhallituksen antamien rauhoitusmääräysten mukaisesti Kärppäkiven lehdon

luonnonsuojelualueella on kiellettyä ”kaikenlainen maaperän, kasvillisuuden ja eläimistön vahingoittaminen sekä rakentaminen ja muu luontoa ja maisemakuvaa muuttava toiminta lukuun ottamatta arvokkaan lehtokasvillisuuden säilymisen kannalta mahdollisesti tarvittavaa varovaista varjostavan puuston poistoa lääninhallituksen valvonnassa”.

Kotkansiipi on kosteiden puronvarsilehtojen tyyppilaji. Muiden saniaiskasvien tavoin se on itiökasvi. Kotkan­ siivellä itiöt eivät kehity lehtien ala­ pinnalla sijaitsevissa itiöpesäkkeissä kuten muilla Suomessa tavattavilla samallajeilla, vaan vihreiden kasvulehtien muodostaman lehtiruusukkeen keskelle kasvissa ruskeissa itiöpesäkelehdissä.

5.                   METSÄMAAN MAAPERÄELÄIMISTÖ

Maaperäeläimet ovat tärkeitä eloperäisen aineksen hajotuksessa ja siihen sitoutuneiden ravinteiden vapauttamisessa uudelleen kasvien käyttöön. Osaksi eläimet vapauttavat ravinteita syömällä itse kuollutta kasvimassaa. Ravinteiden vapautumisen kannalta merkittävämpää on kuitenkin se, että eläimet käyttävät ravinnokseen pääasiassa maaperän bakteereita ja sieniä, jotka viimekädessä vastaavat ravinteiden vapauttamisesta.

Hajottajaeliöt (eläimet+mikrobit=bakteerit ja sienet) vapauttavat kuolleesta kasvimassasta ravinteita tasaisesti kasvien käyttöön. Hajoamisen välituotteena syntyy maan kunnon kannalta tärkeää humusta. Suurimmilla maaperäeläimillä, kuten lieroilla, on huomattava merkitys myös maan mururakenteen muodostuksessa ja maan kuohkeuttajana.

Tällä paikalla vallitsevan rehevän kangasmetsän maaperässä voi elää neliömetrillä keskimäärin 30 lieroa, 30000 pienempää änkyrimatoa, 50000 hyppyhäntäistä, 250000 punkkia sekä silmälle näkymättömiä sukkulamatoja ainakin 2 miljoonaa. Näiden lisäksi neliömetrin alalla elää miljoonia alkueläimiä sekä yhteen laskien muutama sata kovakuoriaista, hämähäkkiä ja hyönteistoukkaa.

6.                   KALLIOKASVILLISUUS

Eräs Pohjois-Päijänteen rantoja reunustavien vuorten luonteenomainen piirre on kalliopaljastumien runsaus. Valtaosa siemenkasveista ei siedä kalliopintojen ääreviä olosuhteita, minkä seurauksena kalliokasvillisuus on vähäistä ja tavallisesti lajistoltaan niukkaa. Vain eräät jäkälät ja sammalet kykenevät kiinnittymään suoraan kalliopintaan, sen sijaan kaikki siemenkasvit tarvitsevat irtainta maata juurtumisalustakseen.

Muuratsalossa ehyiden kalliopintojen jäkälälajiston muodostavat pääasiassa tummat napajäkälät ja näitä vaaleammat karvejäkälät, jotka kasvavat aivan kalliopinnan myötäisesti sekä pystykasvuiset poronjäkälät (harmaa-, valko- ja palleroporonjäkälä). Sammallajisto koostuu pääasiassa karsta- ja kivisammalista. Tavallisimpia koloihin ja kalliopainaumiin kertyneen irtaimen maan varassa kasvavia putkilokasveja ovat valkokukkainen kalliokohokki, kissankäpälä ja lampaannata.

Muuratsalon eteläpäässä, Lullinvuoren etelärinteen kallioalueella esiintyy muutamia harvinaisia kalliokasveja. Paikan harvinaisin kasvilaji on vuorimunkki, joka Muuratsalossa kasvaa esiintymisalueensa pohjoisrajalla. Muita Lullinvuoressa tavattavia kalliokasveja ovat vahamaksaruoho, tunturiheinänä tunnettu pahtanurmikka, punakukkainen mäkitervakko ja hento haisukurjenpolvi. Kallionraoissa kasvaa harvinainen tummaraunioinen.

7.                   SIIRTOLOHKARE SILOKALLIOLLA

Jääkausi päättyi Suomessa n. 10 000 vuotta sitten. Luoteesta kaakkoon kulkenut mannerjää oli kuin raapi, joka voimakkaasti kulutti maa- ja kallioperää. Samalla jää raivasi puhtaaksi kallioperässä olevia murroslinjoja, jotka nykyisin ovat pitkänomaisia järvialtaita. Päijänne on tällaisista altaista erinomainen esimerkki.

Jään alapintaan juuttuneet kivet kuluttivat kallioita ja piirsivät niiden pintaan kulkusuunnan kertovia selviä uurteita. Jää kuljetti mukanaan pitkiäkin matkoja peruskalliosta irrottamiaan kiviä, usein valtavan kokoisia siirtolohkareita eli hiidenkiviä. Suomesta kulkeutuneita lohkareita on tavattu jopa Itämeren eteläpuolelta asti.

Tällä paikalla näkyvät siirtolohkareet eivät suinkaan ole Muuratsalon suurimpia. Tuntenet esim. luonnonmuistomerkkinä rauhoitetun Kärppäkiven ja Pajukannan luona tien varressa olevan valtavan lohkareen.

8.                   PUOLUKKA.TYYPIN METSÄ

Kasvillisuus on kasvupaikan ominaisuuksien kuvastin. Metsäkasvillisuus määräytyy kasvupaikkatekijöiden (valo, lämpötila, kosteus, maaperä) perusteella. Suomessa käytössä olevassa metsätyyppijärjestelmässä metsät karkeasti ryhmitellään kolmeen päätyyppiin: kuivat kangasmetsät, tuoreet kangasmetsät ja lehdot. Suomessa metsätyypit on nimetty jonkin kenttäkerroksen valtalajin perusteella (esim. kanerva-, mustikka- ja puolukkatyyppi), mutta varsinaisesti metsätyyppi määräytyy koko kasvillisuuden perusteella.

Puolukkatyypin metsässä valtapuu on mänty, mutta muitakin puulajeja voi esiintyä. Kasvillisuuden kenttäkerrosta hallitsevat varvut, etenkin mustikka ja puolukka. Suurimmat mustikkasadot Suomessa saadaan puolukkatyypin metsästä. Mustikan runsaudesta huolimatta puolukkatyypin metsää ei pidä sekoittaa mustikkatyypin metsään. Mustikkatyypillä puuston valtalaji on kuusi. Ruohoja ja heiniä on puolukkatyypin metsässä niukasti, mutta kuitenkin enemmän kuin puolukkatyyppiä karummalla kanervatyypillä. Seinäsammal ja kangaskynsisammal ovat puolukkatyypin metsässä pohjakerroksen valtalajit.

9.                   KELO

Kelo syntyy havupuun kuollessa hitaasti pystyyn. Pohjois-Suomessa ankara ilmasto nopeuttaa keloutumista. Etelä-Suomessa metsät yleensä uudistetaan ennen kuin vuosikymmeniä kestävä keloutuminen ehtii tapahtua. Keloutunut puuaines on kovaa, joten keloja ei pidä sotkea lahoutumisen kautta syntyneisiin kuolleisiin puihin.

Keloutuvassa puussa asustaa tavallisesti paljon eri kehitysvaiheessa olevia hyönteisiä, joita linnut, varsinkin tikat, käyttävät ravinnokseen. Tikat käyttävät kelopuita myös ”rumpuina” viestittäessään elinpiiriensä eli reviiriensä rajoja lajikumppaneilleen. Joskus kelossa voi nähdä useita tikkojen kaivamia koloja, joita muutkin lintulajit käyttävät pesäkoloinaan.

Kestävyyteensä ja esteettisiin arvoihinsa perustuen kelopuu on kysyttyä vaikkakin kallista rakennuspuuta. Varsinkin Pohjois­Suomessa keloutumista on pyritty nopeuttamaan kuorimalla elävän havupuun ympärille kaarnaton rengas. Kolopesijöiden asuntopulan ja kelojen maisema-arvon ymmärtävä, luontoa arvostava kulkija jättää kelon mieluimmin pystyyn.

9.                   KATAJA

Jo katajan tieteellisen nimen jälkiosa (Juniperus communis) viittaa sen yleisyyteen. Se pystyy kasvamaan monenlaisilla paikoilla ja sitä tavataan ulkosaariston kallioisilta luodoilta aina Lapin tuntureille saakka. Kataja on nk. kaksikotinen kasvi, jonka emiyksilöissä on samanaikaisesti sekä kypsiä sinisiä että raakoja vihreitä marjoja. Marjat, jotka oikeastaan ovat käpyjä, kypsyvät kolmantena vuonna.

Katajan ulkomuoto vaihtelee suuresti. Tavallisimmin se haaroo tyvestä alkaen epäsäännölliseksi pensaaksi, jolla ei ole selvää runkoa. Aurinkoisilla kasvupaikoilla kataja saattaa kehittyä sukulaistaan sypressiä muistuttavaksi kartiomaiseksi puuksi. Tällaiset nk. pylväskatajat ovat Suomessa osittain rauhoitettuja. Lain mukaan ”Puumaisen tai pylväsmäisen katajan ottaminen koristepuuna tai -oksana kaupan pitämistä varten samoin kuin niiden koristepuuna tai -oksana kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kielletty”.

Kataja on kasvilaji, jota on aikojen kuluessa osattu käyttää monin tavoin hyödyksi. Katajan marjat sopivat mausteeksi ruokiin ja juomiin. Katajan savusta saavat monet ruuat herkullisen maun. Sitkeistä puuosista voi valmistaa monenlaisia koriste- ja tarve-esineitä. Voimajohtolinjoilla katajaa suositaan mataluutensa vuoksi.

10.                 METSÄKASVILLISUUDEN SUKKESSIO

Metsänhakkuun, joskus myös metsäpalon tai tuulituhon jälkeen käynnistyvää, useita kymmeniä vuosia kestävää metsäkasvillisuuden kehitystä takaisin kohti tukkipuita kasvavaa metsää kutsutaan metsän sukkessioksi. Yleisesti sukkessiolla tarkoitetaan ajan suhteen tapahtuvia muutoksia kasvilajistossa ja lajien määräsuhteissa. Rastitaulun takana näkyvässä metsässä sukkessio on vielä alkuvaiheessa; kasvillisuus on kehittynyt nykyiseen asuunsa 1970-luvun puolivälissä tapahtuneen avohakkuun jälkeen.

Aivan sukkession alkuvaiheessa puuston varjostusta huonosti sietävät ja/tai ravinteisuuden suhteen vaateliaat kenttäkerroksen kasvilajit kuten kapealehtinen metsälauha, leveälehtinen metsäkastikka, maitohorsma ja vadelma runsastuvat. Aluksi heinien ja ruohojen suojassa kehittyneet puiden taimet kasvavat muutamassa vuodessa varjostamaan aluskasvillisuutta, joka alkaa pian taantua ja osittain korvautua varjostusta paremmin sietävillä lajeilla. Havupuita nopeampikasvuiset lepät ja koivut, kuten mm. edessä näkyvällä metsänuudistusalalla, ovat aluksi matalan puustokerroksen valtiaita. Ajan myötä alikasvoksena kehittyneet havupuut voittavat yhä enemmän tilaa lehtipuilta. Talousmetsissä havupuiden asemaa usein parannetaan lehtipuita poistamalla. Yli sadan vuoden mittaisen sukkesiokehityksen lopputuloksena on paikasta riippuen mänty- tai kuusimetsä, jonka kasvilajisto on jokseenkin muuttumaton.

11.                 METSÄMAAN SOISTUMINEN

Jopa kuivissa kalliomänniköissä voi tavata pienialaisia rahkasammalten ja suovarpujen muodostamia laikkuja. Suokasvien esiintymisen tekee mahdolliseksi kalliokuoppiin varastoituva vesi. Pienet suokasvillisuuden luonnehtimat laikut voivat toimia laaja-alaisempaan soistumaan johtavan kehityksen alkupesäkkeinä. Rahkasammalten ja muidenkin kasvien kuolleista, vain osittain hajonneista osista muodostuu hitaasti turvetta. Rahkasammalpeitteen kasvaessa yhä paksummaksi turpeen happamuus ja vedensitomiskyky lisääntyvät happipitoisuuden samalla aletessa. Tällaisiin olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet suokasvit perivät ajan myötä voiton kilpailussa metsäkasveja vastaan.

Suomessa tavattavista 37 rahkasammallajista valtaosa esiintyy ainoastaan soilla. Varsinkin punasävyistä kangasrahkasammalta voi löytää myös kangasmetsien kalliopainanteista. Rahkasammalet kasvavat vuosittain pituutta verson yläosasta tyviosan samanaikaisesti lahotessa. Rahkasammalilla on lehtiä sekä varrella että haaroilla. Lehtien solukko muodostuu suurionteloisista, vettä varastoivista lehtivihreättömistä rahkasoluista ja pienemmistä lehtivihreällisistä soluista.

RASTI 10 Metsän terveysvaikutukset

RASTI 10

Metsän terveysvaikutukset

Reitin korkein kohta. Tietä kävellessä näkyvät mm. Keljon voimalaitos ja kaupungin toiselta laidalta Kanavuori.

Metsällä on paljon terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia.

Metsässä oleskelu laskee verenpainetta, alentaa sydämen lyöntitiheyttä sekä vähentää kehon stressihormonien pitoisuutta ja sitä kautta riskiä sairastua stressiperäisiin sairauksiin. Metsäympäristö myös vahvistaa kehon omaa vastustuskykyä ulkopuolisia taudinaiheuttajia vastaan.

Metsässä psyykkinen elinvoimaisuus lisääntyy. Luontoympäristö rauhoittaa, rentouttaa ja vähentää koettua stressiä ja uupumusta. Mieliala kohenee, negatiiviset tuntemukset, kuten ahdistuneisuus, masentuneisuus ja aggressiivisuus, vähenevät. Positiiviset tunnekokemukset ja myönteinen energia lisääntyvät ja keskittymiskyky paranee.

Metsän hyvinvointivaikutuksia voi tehostaa Metsäkylpy-menetelmän läsnäolo- ja aistiharjoituksin.

Metsäkylpy-harjoitus
Pyöri hitaasti paikallasi täysi kierros ja katsele ympärilläsi olevaa luontoa. Valitse jokin näkemäsi luontokohde esim. puu tai kivi ja pysähdy hetkeksi sen luokse tutkimaan sen yksityiskohtia.

Metsä on yksi tehokkaimpia hyvinvointia lisääviä ympäristöjämme.

Jo 5–15 minuutin oleskelu metsässä vaikuttaa positiivisesti terveyteen ja hyvinvointiin.

Selkeimmin ja nopeimmin metsä vaikuttaa mielialaan. Lyhytkin vierailu metsässä rauhoittaa, parantaa mielialaa ja vähentää koettua stressiä.

Myös hengitystiheys, sydämen syke ja verenpaine laskevat metsässä nopeasti.

Metsäntutkimuslaitos on todennut kuukausittaisen viiden tunnin metsässä vietetyn ajan vaikuttavan selkeästi ihmisten hyvinvointiin.

Metsän hyvinvointivaikutukset luonnollisesti vahvistuvat, jos metsässä käydään päivittäin tai metsässä oleskellaan kerralla pidempään.

Japanilaisessa tutkimuksessa säännöllisten Metsäkylpyjen ja pidempien metsäretkien on todettu parantavan myös kehon omaa vastustuskykyä lisäämällä mm. kasvaimia ja syöpää vastaan taistelevien luonnollisten tappajasolujen aktiivisuutta ja määrää kehossa useiksi päiväksi.

Japanissa metsän terveysvaikutuksia onkin tutkittu jo pidempään ja Terveysmetsä ja Metsäkylpy ovat siellä yleisesti käytössä.

RASTI 9 Metsätalous

RASTI 9

Metsätalous

Metsään jätetään hakkuissa tarkoituksella lahopuuta, joka on tärkeää monille lajeille.

Luontopolku kulkee osin talousmetsässä, jota on jo vuosikymmenien ajan käsitelty eri tavoilla ihmisen toimesta.

Nykyään metsänhoidossa otetaan huomioon maisema- ja virkistysarvot, joiden vuoksi luontopolun varrella on tehty jokseenkin epätavanomainen yläharvennus. Metsästä on siis poistettu järeimpiä puita, jotta pienemmät puut saisivat tilaa kasvaa. Tavanomaisessa harvennuksessa poistetaan pienimpiä puita, jotta uudistushakkuussa saataisiin mahdollisimman paljon puuta. Yläharvennuksen tavoitteena on pitää metsä peitteisenä, metsän näköisenä. Tähän maisemaan ei tavoitella uudistushakkuuta.

Suomalainen talousmetsä on hyvin harvoin yksitoikkoinen puupelto. Kaikissa hakkuissa jätetään kasvamaan säästöpuita ja säästetään lahopuita. Lahopuut ovat tärkeitä monille uhanalaisille lajeille. Talousmetsissäkin suojellaan aina esimerkiksi pienialaiset purojen ja lähteiden lähiympäristöt, korkeiden jyrkänteiden alusmetsät, lehdot, rotkot ja kurut.

Uudistushakkuusta, joskus myös metsäpalosta tai tuulituhosta käynnistyy kehitys takaisin kohti tukkipuita kasvavaa metsää.

Vanhat metsät voivat uudistua myös pieninä aukkoina, kun suuria vanhoja puita kaatuu ja erinomainen kasvualusta uusille taimille paljastuu.

Uudistumisen alkuvaiheessa varjoa huonosti sietävät ja/tai ravinteisuuden suhteen vaateliaat kenttäkerroksen kasvilajit runsastuvat.

Heinien ja ruohojen suojassa kehittyneet puiden taimet kasvavat muutamassa vuodessa varjostamaan aluskasvillisuutta, joka alkaa pian taantua ja osittain korvautua varjostusta paremmin sietävillä lajeilla.

Havupuita nopeampikasvuiset lepät ja koivut ovat aluksi matalan puustokerroksen valtiaita.

Ajan myötä havupuut voittavat yhä enemmän tilaa lehtipuilta.

Yli sadan vuoden mittaisen kehityksen lopputuloksena on paikasta riippuen mänty- tai kuusimetsä, jonka kasvilajisto on jokseenkin muuttumaton.

Suomessa avohakkuusta seuraa metsälain mukaan uudistamisvelvollisuus, joten metsänomistajan on huolehdittava siitä, että hakatun metsän tilalle kasvaa uusi metsä. Hakkuuta seuraavatkin uudistamistoimet: maanmuokkaus ja taimien istutus tai kylvö.

Ilmastonmuutoksen myötä laajat myrskytuhot, metsäpalot ja hyönteistuhot saattavat lisääntyä Suomenkin metsissä.

RASTI 8 Muuratsalon eteläpää

RASTI 8

Muuratsalon eteläpää

Reitin eteläisin kohta. Tekeekö mieli jo suunnitella reissua kauemmas saaren eteläpäähän?

Ehkä jatkat seuraavalla kerralla retkeä saaren eteläpäähän?

1 Naukulassa on laavu ja nuotiopaikka. Ota kuitenkin omat polttopuut mukaan. Alueella on laituri ja WC.  N62 06 29.6 E25 44 15.7

2 Velakallionlampi on pieni, mutta vaikuttava ilmestys jyhkeiden kallioiden suojassa. Rannassa on myös epävirallinen nuotiopaikka, jolla tulee huomioida
jokamiehenoikeuksien rajoitukset ja vastuut. N62 06 29.6 E25 44 15.7

3 Kontinvuori on yksi saaren korkeimmista kohdista, mutta puusto estää jossakin määrin näköalaa. Kontinvuorella risteilee paljon merkitsemättömiä polkuja. Huipulta on postilaatikko, jossa olevaan vihkoon voi merkitä käyntinsä. N62 06 39.2 E 25 45 50.5

4 Hakolanvuori on yksi saaren korkeimpia kohtia. Vuorella risteilee paljon merkitsemättömiä polkuja. Tapion alttari -niminen kivimuodostelma löytyy koordinaateilla  N62 06.114 E25 44.847

5 Lullinvuoren luola on Suomen kymmenenneksi pisin luola, pituudeltaan 32 metriä. N 62° 05.391 E 025° 45.491 Luolan lähistön kallioilta on hieno näkymä Päijänteelle. Ristinselällä sijaitsee Suomen järvien syvin kohta, 95 m.

Huom! Muuratsalon eteläpääntien alussa on kyltti, jossa maanomistajat kieltävät pysäköinnin tienvarressa ja kääntöpaikalla on myös pysäköintikieltomerkkki. Tiestä erkanevia teitä on myös merkitty yksityisteiksi, joilla moottoriajoneuvolla ajo on kielletty.
Huom! Muuratsalossa retkeillessä tulee huomioida, että Lullin­vuorentielle on asetettu rajoituksia liikennöinnille (puomi). Kulku Lullinvuorentien suuntaan on sallittu vain omia lihasvoimia käyttäen. Saaren itäpuolen alueella ei ole virallisia pysäköintialueita. Saaren länsipuolen pysäköintialueet käyvät ilmi tästä kartasta.

RASTI 7 Puita, pensaita, marjoja, kukkia ja sieniä

RASTI 7

Puita, pensaita, marjoja, kukkia ja sieniä

Muistathan, että sammalet ja jäkälät ovat herkkiä ja kasvavat hyvin hitaasti. Älä turhaan poistu polulta.

Eräs Pohjois-Päijänteen rantoja reunustavien vuorten luonteenomainen piirre on kalliopaljastumien runsaus. Valtaosa siemenkasveista ei siedä kalliopintojen ääreviä olosuhteita, minkä seurauksena kalliokasvillisuus on vähäistä ja tavallisesti lajistoltaan niukkaa. Vain eräät jäkälät ja sammalet kykenevät kiinnittymään suoraan kalliopintaan, sen sijaan kaikki siemenkasvit tarvitsevat irtainta maata juurtumisalustakseen.

Muuratsalossa jäkälälajiston muodostavat pääasiassa tummat napajäkälät ja näitä vaaleammat karvejäkälät, jotka kasvavat aivan kalliopinnan myötäisesti sekä pystykasvuiset poronjäkälät. Sammallajisto koostuu pääasiassa karsta- ja kivisammalista. Tavallisimpia koloihin ja kalliopainaumiin kertyneen irtaimen maan varassa kasvavia putkilokasveja ovat valkokukkainen kalliokohokki, kissankäpälä ja lampaannata.

Kangasmetsän kasvillisuuden kenttäkerrosta hallitsevat varvut, etenkin mustikka ja puolukka.

Kataja

Katajan tieteellisen nimen jälkiosa (Juniperus communis) viittaa sen yleisyyteen. Se pystyy kasvamaan monenlaisilla paikoilla ja sitä tavataan ulkosaariston kallioisilta luodoilta aina Lapin tuntureille saakka.

Kataja on nk. kaksikotinen kasvi, jonka samassa kasviyksilössä on vain heteellisiä tai emillisiä kukkia. Emiyksilöissä on samanaikaisesti sekä kypsiä sinisiä että raakoja vihreitä marjoja. Marjat, jotka oikeastaan ovat käpyjä, kypsyvät kolmantena vuonna.

Katajan ulkomuoto vaihtelee suuresti. Tavallisimmin se haaroo tyvestä alkaen epäsäännölliseksi pensaaksi, jolla ei ole selvää runkoa.

Aurinkoisilla kasvupaikoilla kataja saattaa kehittyä nk. pylväskatajaksi, jotka ovat Suomessa osittain rauhoitettuja.

Kataja on kasvilaji, jota on aikojen kuluessa osattu käyttää monin tavoin hyödyksi. Katajan marjat sopivat mausteeksi ruokiin ja juomiin. Katajan savusta saavat monet ruuat herkullisen maun. Sitkeistä puuosista voi valmistaa monenlaisia koriste- ja tarve-esineitä. Voimajohtolinjoilla katajaa suositaan mataluutensa vuoksi.

RASTI 6 Metsän eläimet

RASTI 6

Metsän eläimet

Kuuntele metsän ääniä!
Laulavatko linnut, suhiseeko tuuli tai paukkuuko pakkanen?

Muuratsaloa ympäröi kalaisa ja nykyään myös puhdas Päijänne. Pitkänomainen Päijänne on yksi Lapin ja myös arktisen alueen lintujen muuttoreittejä.

Vielä 1980-luvun alussa Muuratsalossa oli paljon vanhaa metsää. Metsäretkellä saattoi törmätä rytinällä lentoon lähtevään metsoon. Talvella hiihtäjä saattoi osua teeriparven lumikieppiin ja kymmeniä teeriä nousi lentoon lumen alta.

Muuratsalon nisäkkäiden kirjo on laaja. Tavallisimpia alkuperäislajeja nisäkkäistä lienevät oravat, ketut ja rusakko. Saukot osuvat vaellusreiteillään ajoittaan Muuratsaloon, jolloin niiden laskettelujälkiä voi nähdä esimerkiksi Muuratsalon neljän lammen rannoilla talvisaikaan.

Hirviä Muuratsalossa on ollut ilmeisesti aina. Hirville ei tuota vaikeuksia ylittää yli kilometrin leveitä järvenselkiä. 2010-luvulla metsäkauriiden määrä on noussut hyvin nopeasti. Myös valkohäntäpeurat liikkuvat nykyisin jopa ihmisten pihoissa.

Muuratsalon eteläpäässä asustelee myös ilveksiä. Satunnaisesti saarella vierailevat karhut ja sudet.

Käärmeistä saarella esiintyvät myrkyllinen kyy ja harmiton rantakäärme.

Muuttoaikoina Päijänteellä voi nähdä esimerkiksi alleja ja mustalintuja, myös Lappiin muuttava sinirinta saattaa pysähtyä Muuratsalon pohjoiskärjessä, Haikassa.

Muuratsalon lintukannat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä, lähinnä ilmastonmuutoksen ja metsänkäsittelyn myötä.

Aiemmin harvinaiset joutsenet, kanadanhanhet ja pikkulokit ovat nykyisin hyvinkin yleisiä.

Teeret ja metsot ovat harvinaistuneet, mutta kanalinnuista pienimmän eli pyyn kanta on pysynyt vahvana.

Härkälintu mylvii monin paikoin Muuratsalon rannoilla. Onpa kaulushaikarakin löytänyt omia reviirejä.

Tikoista Muuratsalossa pesivät käpy-, pikku- ja harmaapäätikka sekä palokärki. Myös harvinaisista valkoselkä- ja pohjantikoista on havaintoja.

Uusia yleistyneitä vieraslajeja ovat supikoira ja minkki.

Rehevän kangasmetsän maaperässä voi elää neliömetrillä keskimäärin 30 lieroa, 30 000 pienempää änkyrimatoa, 50 000 hyppyhäntäistä, 250 000 punkkia sekä silmälle näkymättömiä sukkulamatoja ainakin 2 miljoonaa. Näiden lisäksi neliömetrin alalla elää miljoonia alkueläimiä sekä yhteen laskien muutama sata kovakuoriaista, hämähäkkiä ja hyönteistoukkaa.

2020-21 uudistustyön tekijät ja mahdollistajat

Muuratsalon luontopolun on suunnitellut ja toteuttanut Muuramen-Säynätsalon ympäristöyhdistys vuonna 1992.

Vuosina 2020-21 uudistettiin merkinnät ja opastaulujen sisällöt. Monet saarelaiset ja muut aktiivit osallistuivat hankkeen eri vaiheisin. Kiitos kuuluu heille!

Mukana projektissa

Matthias Fried
Päivi Halinen
Jaana Hankonen
Pasi Huotari
Mikko Höykinpuro
Hannu Karhusaari
Esa Konttinen
Marja Kupari
Vesa Kupari
Pirjo Luomala
Jarkko Mänttäri
Mika Nurmi
Suvi Nurmi
Juha Parkkonen
Ilkka Pernu
Simo Peteri ja Käpätti
Kari Pölkki
Harri Taskinen
Tuula Vuolio-Vallenius
Aino Ässämäki

A. Ahlström Kiinteistöt Oy
Jyväskylän kaupunki
JyväsRiihi
Säynätsalo-seura

RASTI 5 Säynätsalon historiaa

RASTI 5

Säynätsalon historiaa

Tästä voi myös oikaista suoraan takaisin rastille 1, jos lyhyempi reitti riittää.

Metsäkävelyn lomaan vähän tietoa alueen historiasta ja kehityksestä!

Päijänteen Hauhonselän, Ristinselän ja Lehtisselän ympäröimässä Muurat­sa­lossa oli asutusta ennen Säynätsalon teollisuus­yhdyskunnan syntymistä.
Mustalahden ja Pitkäruohon torpissa elettiin jo 1830-luvulla maata viljellen.

Vuoden 1980 alussa Kontinvuoren, Naukulan, Velakallionlammen ja Kultalan alueet liitettiin Säynätsalon kuntaan. Nykyisin Muuratsalon eteläinen puolisko on osa itsenäistä Muuramen kuntaa ja pohjoinen Jyväskylän kaupunkia.

Muuratsalon pohjoispäähän rakentui 1920-luvulta lähtien tehtaan työntekijöille tarkoitettu omakotialue, jonka ruutu­kaavan suunnitteli arkkitehti Wivi Lönn. Lönn oli Suomen ensimmäinen naisarkkitehti, jolla oli oma arkkitehtitoimisto.

Säynätsalon saartenväliset yhteydet olivat pitkään veneiden ja lossien varassa. Pergertie mantereelta kirkkosaarelle (pääsaarelle) valmistui vuonna 1947, Lehtissaaren ja Muuratsalon välinen Lemmensilta vuonna 1948 sekä Säynätsalon ja Lehtissaaren välinen Louhunsalmen riippusilta vuonna 1957.

Kauppaneuvos Johan Parviainen osti vuonna 1897 Säynätsalon saaren, joka siihen aikaan kuului Korpilahden pitäjään.

Autiolle saarelle rakennettiin heti saha ja vuonna 1914 käynnistyi vaneritehdas. Näin syntyi teollinen yhteisö, joka eli puusta.

Säynätsalon yhdyskunta siirtyi lähes suoraan kalastajien ja metsästäjien kaudesta teolliseen aikaan.

Vuonna 1924 Säynätsalosta tuli itsenäinen kunta ja samana vuonna Joh. Parviaisen Tehtaat Oy osti Lehtisaaren, Muuratsalon pohjoisosan ja Korpisen saaren.

Kauppaneuvos Hanna Parviainen myi talousvaikeuksiin joutuneen yhtiön vuonna 1936 pankeille.

Vuonna 1946 sahan, vaneri-, puutalo- ja kuitulevytehtaan omistajaksi tuli valtionyhtiö
Enso-Gutzeit Oy.

Kuntaliitoksen myötä Säynät­salosta tuli Jyväskylän saaristokaupunginosa vuonna 1993.

Viimeksi UPM-konserniin kuulunut vaneritehdas suljettiin kesällä 2020 ja yli sata vuotta kestänyt puuteollisuusperinne päättyi.

Alvar Aallon suunnitteleman kunnantalon ja Muuratsalon koetalon vuoksi Säynätsalo on kansainvälisesti tunnettu arkkitehtuurikohde.

Muuratsalon Koetalo on yksityis­aluetta ja laajaan tonttiin rakennuksineen voi tutustua vain oppaan johdolla.

RASTI 4 Metsätyypit, suo

RASTI 4

Metsätyypit, suo

Kärppäkiven lehdon nurkalla on reitin matalin kohta.

Metsäkasvillisuus määräytyy kasvupaikkatekijöiden (valo, lämpötila, kosteus ja maaperä) perusteella. Suomessa käytössä olevassa metsätyyppijärjestelmässä metsät karkeasti ryhmitellään kolmeen päätyyppiin: kuivat kangasmetsät, tuoreet kangasmetsät ja lehdot.
Paikoilla, missä peruskallion päällä oleva maakerros on hyvin ohut tai paikoitellen kokonaan puuttuu, on ravinteita ja ajoittain myös vettä niukasti tarjolla kasvien käytettäväksi. Siksi kasvillisuus on niukkaa ja vähälajista ja puiden kasvu hidasta. Kalliomänniköt ovat helppokulkuisina hyvää retkeilymaastoa, mutta niiden kasvillisuus kestää kulutusta huonosti. Kalliopinnasta aluskasvillisuus irtoaa helposti.
Lehtojen osuus Suomen kasvullisesta metsäalasta on alle 1 %. Lehto eroaa kangasmetsästä maan ravinteisuuden suhteen vaateliaan ruoho- ja heinäkasvilajiston esiintymisen perusteella. Kangasmetsille luonteenomaista kerroksellista maannosta ja sen hapanta kangashumuskerrosta ei lehdoista tapaa. Lehdon maaperä on tyypillisimmillään runsasravinteista lehtomultaa.

Suomen metsien päätyypit: kuiva kangasmetsä, tuore kangasmetsä ja lehto

Kukin ryhmä voidaan edelleen jakaa ravinteisuudeltaan erilaisiin tyyppeihin. Useimmat Keski-Suomen lehdoista, kuten myös edessä näkyvä kosteiden lehtojen ryhmään lukeutuva ”Kärppäkiven lehto”, sijaitsevat purojen varsilla.

Kärppäkiven lehto on lähteestä alkunsa saavan puron varrelle kehittynyt rehevä saniaislehto, jota keskikesällä hallitsevat suuret saniaiset hiirenporras, kotkansiipi ja metsäalvejuuri. Lehdon vaateliaita kasvilajeja ovat metsälehmus, koiranheisi, lehtokuusama ja näsiä sekä mm. mustakonnanmarja, lehto-orvokki ja tesma.

Jopa kuivissa kalliomänniköissä voi tavata pienialaisia rahkasammalten ja suovarpujen muodostamia laikkuja. Suokasvien esiintymisen tekee mahdolliseksi kalliokuoppiin varastoituva vesi.

Pienet suokasvillisuuden luonnehtimat laikut voivat toimia laaja-alaisempaan soistumaan johtavan kehityksen alkupesäkkeinä.

Rahkasammalten ja muidenkin kasvien kuolleista, vain osittain hajonneista osista muodostuu hitaasti turvetta.

Happamiin ja vähähappisiin olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet suokasvit perivät ajan myötä voiton kilpailussa metsäkasveja vastaan.

RASTI 3 Mannerjää sulaa

RASTI 3

Mannerjää sulaa

Melkoista louhikkoa! Mutta tällaista se jääkausi tänne jälkeensä jätti.

Jääkauden päättymisen jälkeen ilmasto oli kylmää ja kuivaa. Keski-Suomessakin kasvoivat tundralle tyypilliset
lajit, lapinvuokot, vaivaiskoivut ja pujot. Vähitellen alueelle levisi koivuvaltaisia metsiä. Ilmasto lämpeni noin 9 000 vuotta sitten. Männyt ja jalot lehtipuut yleistyivät. Tällöin alueelle saapuivat myös ensimmäiset ihmiset, jotka tulivat etelästä ja lounaasta. He saivat elantonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja luonnonantimien keräilystä.

Päijänne puhtaaksi -liike 1982–85

Pohjois-Päijänteen vedet olivat 1950-luvulta lähtien joutuneet huonoon kuntoon. Äänekosken alapuolinen vesireitti ja pohjoinen Päijänne muodostivat maan laajimman yhtenäisen pahoin pilaantuneen vesialueen 1980-luvun taitteessa. Vaahtolautat seilasivat, vesi haisi ja arvokala kaikkosi. Syynä vesistön alennustilaan olivat vanhat sellutehtaat Äänekoskella. Tehtaat laskivat jätevetensä Päijänteeseen johtavaan vesireittiin.
Vuonna 1982 leimahti laskureitin varrella kansanliike vaatimaan tilanteen korjaamista. Liike tempasi mukaansa suurin joukoin asukkaita, opiskelijoita, luonnonsuojelijoita, kalastuskuntia, tutkijoita, kuntia ja muita organisaatioita. Pääkaupunkiseudun rintamaan liitti juuri valmistunut Päijänne-tunneli, jota myöten etelä sai käyttövetensä. Valtalehdet puhuivat ”vuosisadan vesiasiasta”. Julkisen kamppailun tuloksena Metsä-Botnia Oy oli pakotettu rakentamaan uudenlaiset puhdistusjärjestelmät. Vesi alkoi puhdistua.
Päijänne puhtaaksi -liike vaikutti laajalti ja joudutti merkittävästi metsäteollisuuden pääsyä pois vesistöjen likaajan maineestaan.

Suomi on ollut viimeisten miljoonan vuoden aikana kymmenkunta kertaa jääkausien mannerjäiden peitossa. 

Yli kahden kilometrin paksuinen mannerjäätikkö aiheutti maankuoreen useita satoja metrejä syvän painuman ja kulutti siitä useita metrejä pinnasta.

Viimeisin mannerjää alkoi vetäytyä 20 000 vuotta sitten. 

Keski-Suomesta jää peräytyi noin 11 000 vuotta sitten, ja koko Suomesta jää oli kokonaan vetäytynyt noin 9 000 vuotta sitten. 

Runsaat sulamisvedet pitivät peräytyvää mannerjäätä seuranneen Yoldiameren veden Keski-Suomessa makeana.

Jäätikön vetäydyttyä kallioperä alkoi kohota ja yhteys valtamereen katkesi. 

Yoldiameri muuttui makeavetiseksi Ancylus-järveksi, jonka osa Päijänne oli, kunnes siitä muodostui erillinen järvi noin 10 000 vuotta sitten.

Noin 6 000 vuotta sitten Päijänne ja muut Keski-Suomen päävesistöt saivat nykyisen muotonsa.

Nyky-Suomen korkokuva koostuu ikivanhan kallioperän kulutusmuodoista ja viimeisen jääkauden aikana ja sen jälkeen syntyneistä maanpinnan muodoista. 

Katselet Päijännettä, Suomen toiseksi suurinta järveä, josta pääkaupunkiseutu ottaa juomavetensä.